Eilinen oli kolmastoista, ei sentään perjantai. Silti eiliseen sopi enemmän epäonnea kuin koko alkuvuoteen yhteensä. Aamu alkoi ihanasti. Kävimme tytön kanssa torilla ostamassa kirsikoita, mansikoita ja pikkutomaatteja illan piknikiä varten.
Torilla oli ihana helle. Kotiin palatessa pysähdyimme matkanvarrelle keräämään kukkia, olimme saamassa ystäviä kylään. Ennen heidän tuloa lähdin käymään kampaajalla ja kasvohoidossa. Sain siskoiltani lahjakortin kasvohoitoon, ja yhdistin siihen kampaamokäynnin, joten iltapäivään sopi hemmottelua yllinkyllin. Kotimatkalla kävin Lindexillä katsomassa itselleni kesähattua jota olin aikani haaveillut ja tarvinnutkin. Se onkin ensimäinen kesähattuni sitten lapsuusvuosien. Hattu mukanani kiirehdin takaisin autolle, kun huomasin H&M:n hyllyssä aivan täydelliset kiilakorot. Tämän kesän aikana olen käynyt ties kuinka monia kesäpopoja sovittamassa, tuloksetta. Siispä pikkuisen heräteostoksena ostin myös ne.
Jo oli aika palata kotiin hakemaan muu perhe mukaan ja suunnata piknikille. Innoissani pakkasin vielä viimehetken juttuja retkelle, ja päätin vaihtaa myös piilolinssit että voisin pitää aurinkolaseja. Nappasin vauvan kaukalossa käsivarrelle ja oman laukkuni sekä lasten vaihtovaatepussin (siellä oli mm.lapsilta salaa mukaani pakkaamaan uikkarit ym. koska päivä oli niin ihanan helteinen ja ajattelin yllättää lapset mikäli heille tulisi intoa rannalla käydä räpiköimässä rantavedessä) ja vielä tytön hatun kurottelin hatun matkaani. Ulos astuessani naapuri huikkasi jotain ja vastasin hänelle, ja ennenkuin huomasikaan, jalka osui maassa lojuvaan katuharjaan jota en ollut kantaumuksiltani nähnyt. Korot jalassa kompuroin pari askelta, mutta niinhän siinä kävi että nurin menin. Viime hetkellä sain ilmeisesti vähän autosta tukea koska kaukalon sain maahan niin ettei se tömähtänyt, enkä lopulta nähnytkään muuta kun keskityin vain siihen, ettei vauvalle sattuisi mitään. Kun totesin, että vauva kaukalossa laskeutui melko pehmeästi maahan, nousin ylös siitä polviltani ja päivittelin että miten tässä nyt näin kävi. Nolotti, ja nauroin naapurillenikin että jopa esityksen järjestin. Sitä nauratti myös. Kipu ei tullut heti, mutta huomasin heti että en pysty astumaan toiselle jalalleni kunnolla. Hypin mieheni tukemana takaisin sisälle ja sitten alkoikin koskea ihan julmetusti. Se kivuttomampi jalka vuosi verta ja oli hirveässä hiekan ja soran peitossa. Kylpyhuoneeseen asti en lähtenyt yrittämään, vaan nousin istumaan eteisen veskin lavuaaripöydälle ja suihkuttelin siinä jalkaa oikein kunnolla. Harmittelin mielessäni että kaukaa tulevat vieraamme joutuvat odottamaan meitä siellä rannalla jossa sovittiin tapaavamme. Pian väistyi harmit kun alkoi tuntumaan että taju lähtee siitä kivusta ja minulle tyypillisesti tuli ihan hirveän kuvottava olo. Jotenkuten pääsin alas ja nyt oli jo selvää, että tästä tuli lääkärireissu. Onneksi ystävämme ymmärsivät, tottakai, että nyt "vähän" kestää. Lopulta sain hyvän ja perusteellisen hoidon päivystyksessä. Mitään leikkausta vaativaa ei sattunut eikä murtumaa ollut. Jalalle ei voinut astua yhtään, joten jalkaan laitettiin kompressioside ja kepit auttaa kävelyssä. Sairaalasta lähtiessä tuntui että tuo side on pelkkä vitsi, mutta näin vuorokauden jälkeen on helpottavaa huomata että se todella auttaa, ja se, että jalalle ei tarvitse laittaa painoa astuttaessa, vaan kävelysauvoilla pääsen köpöttelemään melko hyvin. Toki jalkaan koskee kun sitä käyttää maassa, mutta sairaanhoitaja vannotti minua etten saa kävellä yksijalkaisena, tai jos hän näkee (samalla suunnalla kun asuu) minut kävelevän kipeä jalka ilmassa, hän tulee ja antaa minulle ympäri korvia. :D Lupasin kävellä hänen ohjeiden mukaisesti. Hitaasti tuo oppiminen sujuu, aluksi piti joka
askeleella miettiä ohjeita: sauvat, kipeän jalan kantapää, terve jalka vierelle, sauva, kantapää, terve jalka.. Kyllä se siitä. Luulen että viikon päästä en tarvitse enää kävelysauvoja.
Olihan se nolo tapaus. Korkealta tulin alas. :D Hemmottelujen ja shoppailun jälkeen ystäviä tapamaan menossa, ja siitä paikasta polvilleen, kirjaimellisesti. Mutta oikeasti odotan jo että pääsen
taas koroille, olen taattuna varovaisempi, enkä varmasti kanna vauvaa silloin.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Illalla mies tuli kysymään, tiedänkö mitä minun silmälaseille on tapahtunut. Olin siis edelleen piilolinsseillä. En ollut iltapäivän jälkeen laseja laittanut, nyt ne löytyivät ihan eri paikasta kuin mihin olin ne jättänyt. Toinen sanka oli saranan kohdalta vääntynyt ihan kenoon. Kyllä pääsi syvä huokaus. Että sekin vielä, jompikumpi lapsista on ilmeisesti vääntänyt laseja, niin ainakin optikko tänään arveli kun kysyin, mikä olisi hänen arvio, mitä laseille on tapahtunut. Linsseissä ei ollut mitään jälkeä, ja ihmettelin, miten ne on säilyneet naarmuitta jos esim toinen lapsista olisi astunut niiden päälle. Tuohon sanaan vinksahtamiseen riittää siis jo kevyt vääntäminen. Saa nähdä, mitä vakuutusyhtiö sanoo.