Ei saa kiusata!

Kiusaamista on liene vähän joka paikassa ja kaikissa ikäryhmissä. Olen itse saanut välttyä kiusaamiselta koulussa eikä minua ole muuallakaan kiusattu. Olen ainakin koko kouluikäni kaiken aikaa kuitenkin ollut tietoinen siitä että kiusaamista esiintyy. Opettajat siitä puhui, sekä monet muut aikuiset omien vanhempieni lisäksi. Kavereiden kesken sitten juteltiin aiheesta vähän keskenäänkin. 

Olen monesti sitä ihmetellyt, että miten mahtava kokemus minulle on ollut koko ala-aste, yläaste ja siitä eteenkinpäin, sillä aina on otettu kaikki huomioon. Vai olenko vain ollut niin sinisilmäinen etten ole huomannut mitään? En ala kuvittelemaan muuta kuin omat muistikuvani on, ja luotan siihen että sellainen on minun polkuni kuin sen muistan, aidosti hyvä.

Jo ennenkuin sain ensimmäistä lastanikaan, tuntui pieni pelko rinnassa, että entä jos omaa lasta joskus kiusataan. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tulin tietoiseksi siitä, että vaikka itse olen välttynyt kiusaamiselta, sitä on kuitenkin olemassa. Tottakai esimerkiksi yläasteelle ja lukioon siirtyminen hirvitti, kun kuulin "mopotuksesta", miten ysiluokkalaiset kehittelee sitä ja tätä. Sama oli lukioon mennessä, ykösistä pidettiin "orjakaupat" ja abit sai ostaa itselleen vaikka repunkantajan. Tottakai orjiksi valittiin vapaaehtoisia ja niitä entisiä rämäpääysejä, mutta.. Silti nyt tulee mieleen että miten ihmeessä opettajat antoi luvan tuollaiseen.

Omista kouluajoista on jo aikaa ja oma esikoinen lähtee esikouluun vuoden päästä. Olen jo nyt vähän sydän syrjällään, että millainen eskariryhmä sitten tuleekaan, ja entä ekaluokka? Tämän vuoden saan vielä pitää pikkuistani silmieni alla kaiken aikaa. 

Aihe on ollut paljon mielessäni, kun olen seuraillut meidän pojan suhdetta naapurin kolmeen poikaan. Siellä on yhdessä perheessä viisivuotias ja arviolta kymmenenvuotias, ja toisessa perheessä niinikään viisivuotias lapsi. Kesään saakka olin sitä mieltä etten voi päästää meidän lasta tuohon naapuri rivitalon pihaan leikkimään koska heitä oli aina joko äiti tai isä vahtimassa, enkä nyt itse toisten pihalle mene lorvimaan. Kesällä naapurissa on pojat saaneet jo leikkiä vähän ilman vahtiakin, ja olen sitten antanut meidänkin pojan mennä sinne koska näen ihan yhtä hyvin minäkin siihen pihaan kun tässä talojen välissä leikkivät.

Pala kurkussa olen katsellut silloin tällöin naapurista palaavaa poikaa, kun hän toteaa, että "ei ne anna mun koskee mihinkään" tai "ei ne halua nyt leikkiä mun kanssa". En kestä! Miksi? Välillä kuulen jotain vähän älyttömiä juttuja mitä ne siellä puhuu, ja minä koetan olla puuttumatta asioihin jos poika ei itse tule sanomaan mitään. Itsestäni touhu menee kiusaamisen puolelle, ei mitään lyömisjuttuja vaan sellaista suunsoittoa. Yllätyksekseni meidän poika ei vastaa siihen mitään, kuuntelee vain vähän ihmeissään kun toiset huutelee.

Eräänä päivänä koetin meidän poikaa rohkaista kysymään että saisiko hänkin mennä hyppimään trampoliinilla, kun naapurin veljekset siellä hyppivät. Se isompi niistä sitten vastasi sieltä että "ei tässä saa hyppiä kolmea, eiks ketään tajuu sitä!" Ok, jos asia olisi totta niin selvähän se, mutta aina siellä enemmän oli kerrallaan, tiesinhän minä sen että se halusi vain ilkeillä. Ei mennytkään kauaa kun  joku muu koululainen sinne oli tullut. Hitsi että mua otti päähän!! Just niin perus itsekäs kymmenen vee että! Tosi coolia puolta nuorempaa kiusata? Vähän arvelen että se on se koululainen pahin tuossa pihassa, tottahan ne osaa pelata tollaista ja vetää pienemmät mukaansa. Ymmärrän kyllä että kun he ovat tuossa koko pienen ikänsä tottuneet kolmestaan touhuamaan, että siinä jo vähän piirit hitsautuu kiinni. Me muutettiin tähän vasta reilu puoli vuotta sitten.

Mutta kummasti vaan leikit sujui naapurin lapsella meidän pojan kanssa silloin kun muut heidän pihasta olivat mummolassa lomalla. Meilläkin hän kävi leikkimässä ja monena päivänä pyytämässä meidän poikaa heille. Nyt sitten on taas tuollaista että mihinkään ei saa koskea mikä on heidän jne. En yhtään siedä itsekkyyttä, varsinkaan jos siihen ei ole mitään syytä! Jos on vaikka uusi pyörä tai ihan mikä vaan lemppari pikkuauto niin toki saa siitä pitää huolta ja vain itsellään mutta joku vanha hiekkalapio, c'mon! Niiden vakioaihe on että ei saa ilman lupaa. Sitäkin enemmän olen meidän lapsille opettanut että osaisivat jakaa, saavat silloin itsekin enemmän. Isä opettaa lisäksi että toisia ei saa lyödä, mutta jos joku käy kimppuun niin sitten puolustaudutaan! (Hah, ovatpa painimassakin tuon tuosta kun ei pikkusiskosta ole vastusta..)

Kun kysyn sitten pojaltani että mitä hän siitä ajatteli ettei saanut mennä hyppimään trampalle tai jotain muuta mitä nyt pojat milloinkin keksivät keskenään ja sulkevat meidän pojan pois, hän vain toteaa et "ei se mua haittaa". Monesti hän siinä lähettyvillä istuskelee ja keksii miten voi osallistua leikkiin ilman että menee varsinaisesti mukaan, mutta minua silti niin MAH-DOT-TO-MAS-TI surettaa! Ei poika ole kovinkaan allapäin eikä ulospäin näe  miltä hänestä tuntuu kun naapurin pojat ei ota leikkiin. Kumpa hän vain osaisi tulla kertomaan miltä oikeasti tuntuu. Ainut mitä nyt olen saanut irti, on kommentti "minulla on tylsää.." Minä olen vaistoavinani jotain muutakin kuin tylsyyttä. Nytkö on se aika kun pojan täytyy oppia tiettyä kovuutta että pärjää? 

En tiedä mitä tämän ikäiset asiasta ymmärtää mutta olen yrittänyt poikaa neuvoa että ethän sinä jätä muita pois leikeistä, vaan pyydät mukaan, jos huomaat että joku on yksin. Ja että ei itse sano toiselle että ei oteta sua leikkiin. Sehän on oikein lasten klassikko, ja odotankin että näkisin sellaisen tilanteen ja että miten meidän poika siihen osallistuu. Olen nimittäin selittänyt nyt muutaman kerran, että se ei ole yhtään mukavaa, eikä ketään saa jättää yksin, pois leikistä. Tilanne on vielä helppo silloin kun ollaan tässä kotona ja lapsen on helppo tulla äidille sanomaan asiasta, niitähän tulee monta kertaa kun on joku kylässä. Mutta entä kun ei ole äitiä ihan siinä vieressä jolle sanoa, vaan pitää ihan itse kantaa se torjumisen tunne? Se taitaa kuulua lapsuuteen. Kuuluuko se myös äitinä kasvamiseen? Se ei ole helppoa ainakaan minulle. Sitä tämä arki nyt on ollut pitkän aikaa. Kumpa niitä onnellisia hetkiä olisi enemmän, kun leikit sujuu. Ainoastaan näin päivällä kun on vain yksi poika kotona, menee hyvin. Minua vaan ottaa niin päähän kun eivät osaa leikkiä kaikki yhdessä, vaan aina se on meidän poika joka ei sovi mukaan kun he sille päälle sattuvat.

Onnea on, että on perhetuttuja joilla on samanikäisiä lapsia, ja päiväkodista tuttuja, tärkeitä kavereita meidän lapsille. Eivät jokapäiväisessä arjessa, mutta niistä aina muistutan kun kuuluu se että "minulla on tylsää..". Että on muitakin lapsia jotka ovat kotona ilman sen kummempaa seuraa. Ja mikä tärkeintä, onhan tässä sisaruksilla toisensa! <3 Äitinä ja isinä parhaamme mukaan touhutaan lasten kanssa milloin lukien, milloin sisällä tai ulkona pelaillen. Syksyksi on päiväkerhon lisäksi tulossa muutakin kivaa: Liikuntakeskus johon tein juuri sopimuksen, järjestää tiistaisin parin tunnin ajan lapsille ohjattua toimintaa. Kertoivat että siellä on jotain pelejä ja toimintapisteitä liikuntasalissa, ja sillä aikaa minä voin käydä vaikka salilla tai ryhmäliikuntatunnilla. Saa nähdä innostuuko lapset! 2e/2 tuntia ei ole ollenkaan paha hinta, jos vain lapset viihtyvät.