Viimevuonna syksy oli omalla tavallaan ankein ikinä. En jotenkin osannut varautua siihen synkkyyden määrään. Tuntui, että koko ajan on pimeää ja ankeaa pihalla, se tunkeutui sisälle taloonkin, ja minuun. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä, miten siinä elämäntilanteessa oli moinen olo. Ilonaiheita nimittäin riitti, suurimpana niistä vauvan odotus ja toisekseen uusi ihana koti.
Mutta ankeus asui luissa ja ytimissä asti. Töistä en saanut iloa irti, ei jaksanut kiinnostaa yhtään. Uudessa kodissa näin sitten paljon puuttuvia juttuja, olisin halunnut sitä ja tätä lisää. Pohjimmiltaan olin ihan riemuissani tästä kodista, ja moitin itseäni siitä, että edes kehtaan valitella, oma elämäntilanteeni oli oikeasti todella hyvä! Joku pieni järjen ääni koetti tolkuttaa että vaikka mitä saisin niin aina haluan lisää, joten sama tyytyä tähän hetkeen, niin älyttömästi olinkin saanut jo.
Mistään masennuksesta ei ollut kyse, vaan sellaisesta ohimenevästä mielimaassa-vaiheesta, josta tiesin jo silloin että sitä mukaa kun aurinko nousee ja päivät pitenee, mielikin virkistyy. Niin kävikin. Tänä syksynä päätin jo kesän puolella, että otan niskalenkin syksystä. En päästä mieltä painumaan, teen töitä sen eteen. Keinoina siihen olen käyttänyt keskittymistä päivittäin hyviin asioihin tässä hetkessä. Jo vuosia olen iltaisin palannut kuluneeseen päivään, kuin kysyen itseltäni, mitä tänään tapahtuikaan? Mitkä muutamat asiat oli kaikkein parasta? Niinä huonoina päivinäkin ajattelen illalla niitä sen päivän parhaimpia hetkiä, olkoot ne miten pieniä tahansa. Nyt pidän tästä tavasta erityisen tarkasti kiinni.
Silloin, kun tapahtuu jotain isompaa ihanaa, kuten vaikkapa käydään reissussa, muistutan itseäni nauttimaan hetkestä. Ei ole mitään diipadaapaa se sanonta, että "tartu hetkeen". Oikeasti, mikä viisaus! Pieni kahvihetki, hyvä kirja, kiva ristikko, siisti koti, herkullinen ruoka jne, niistä pitää nauttia! Kerran eräs ystäväni kysyi, että mietitkö oikeasti jotain omenaa syödessä että ompas kerrassaan hyvää. Naurattaa ehkä, mutta se on se mitä pidän tärkeänä! Voihan sen omenan narskutella alas ihan siksi vain kun nyt jotain pitää syödä mutta miksi siitä ei samalla lataisi hieman positiivista energiaa kun sitä siinä on tarjolla samalla? Kuulostaako ihan typerältä? :D
En minäkään mitään pää pilvissä-arkea tavoittele, vaan perus hyvinvointia. Joka ikiseen päivään mahtuu silti pinnan palamista, ärsytystä ja pettymystä millon mihinkin riittämättömyyden tunteeseen jne, mutta kokonaisvaltaisesti voin tällä hetkellä paljon paremmin, kuin silloin kun vain menin tunteiden matkassa kivoista kavereiden tapaamisista väsyneisiin aamuihin ja mukaviin lomiin. Vai onko tämä ihan vain aikuistumista? Itsensä tuntemista, omien rajojen tiedostamista? Mitä vain, mutta parempi näin kuin silloin varhaisnuoruudessa.
Olin yhdessä naistenillassa, jonka aiheena oli tyytyväisyys ja tasapaino. Siellä tuli esiin mm.positiivisen psykologian oppeja. Huomasin nyökkäileväni tuon tuosta myötäilevästi, kun asioihin hyvin perehtynyt niistä kertoi. Siellä pohdittiin, mikä estää olemasta onnellinen juuri nyt? Mitä sen eteen voisi tehdä? Sitten mietittiin sellaisiakin kuin haaveita vaikkapa silloin kun menin naimisiin, ja onko ne toteutuneet. Sain huomata, että ihan hirveästi haaveita on toteutunut. Sen illan eväinä muistuttelen toisinaan itselleni, että mikään ei todellakaan estä minua olemaan onnellinen juuri nyt. Tyytyväisyys on taitolaji, jota kannattaa harjoitella. Kaikenkaikkiaan, positiivisten puolien painottaminen on todellakin suotavaa, kyllä ne negatiiviset asiat puskee läpi sieltä elämän arjessa ihan ilman lisämurehtimisia ja märehtimisiä.
Olen itse luonteeltani aikamoisen herkkä, minusta ei esimerkiksi olisi sosiaalialalle töihin, sillä en kestäisi sitä ihmisten sairauden, murheen ja avuttomuuden määrää. Sensijaan arvostan ihan hurjasti niitä jotka siihen pystyvät! Sen olen oppinut itsestäni, että minun pitää pitää itse huolta siitä etten ota vastaan liikaa ulkopuolelta tulevaa negatiivista tietotulvaa: tutuntuttujen vaikeat sairaudet ja kumminkaimojen perheiden rikkoutumiset ohitan suht nopeasti, koska tiedän että en jaksa niistä murhetta kantaa. Jos kannan niin saan kyllä niillä itseni rikki hyvin helposti. Läheiseni suurinpiirtein tämän tietävätkin onneksi, eikä se sitä tarkoita että minulle pitäisi kuulumiset kertoa puolitotuuksina.
Tämän syksyn agendalla onkin siis jo mainittu arjen "hehkutus", lisäksi paljon liikuntaa ja hyvää ravintorikasta ruokaa, mutta karkitkaan ei ole pannassa. Jos siltä tuntuu niin kohtuullinen määrä candykingejä on ok enkä sitä mieti montako tuntia sen eteen pitää hyppiä ja pomppia polttaakseni liikakalorit. Sopivasti mukavaa sosiaalista tekemistä kalenteriin järjestämällä varmistan sen ettei pääse tapahtumaan toistamiseen viime syksyn mökkiytymisilmiötä. Huomenna onkin suunta kohti Raumaa (jonne tuliaisena kuvien rocky roadit), ekaa kertaa elämässäni sielläpäin suomea! :) Tykkään tuhannesti!
Aurinkoa jokaisen arkipäivään! Tarttukaa hetkeen ja iloitkaa toisistanne! ;)
